Mäkihyppy


Hyppy





Aloitin mäkihyppääjän urani pikkupoikana asuessani Pihlajatiellä Helsingin Meilahdessa. Hyppimistä opeteltiin kavereiden kanssa pikkumäissä, joita kaupunki oli rakentanut 1950-luvulla Helsinkiin runsaasti. Hyppelimme mm. Maunulassa, Ruskeasuolla ja Meilahdessa, joista kaikista löytyi n. 20 metrin mäki.

Kilpailumatkoja tehtiin kauemmaksikin, kävin mm. Vartiokylässä iltamäkikisassa. Menestys oli heikko.

Ahkeraan harjoiteltuamme uskaltauduimme myös Herttoniemeen, jossa oli Helsingin suurin hyppyri, meille varsinainen suurmäki. Siinä hypättiin pisimmillään yli 50 metriä.

Minulle on jäänyt vahva mielikuva siitä, että olisin hypännyt Herttoniemen mäessä 55 metriä jonain harjoituspäivänä, jolloin keli oli hyvä, hyppyrin nokka pitkällä ja vauhtia pääsi ottamaan ylimmältä lavalta.

Herttoniemen mäen nurkilla samoina aikoina luuhanneet kaverit ovat kuitenkin hymyssä suin väittäneet, että 55 metrin hyppy olisi Herttoniemessä päätynyt tasaiselle.  Lisäksi minua paremmat hyppääjät olisivat lentäneet noissa oloissa ainakin 100 metriä. Historia ei tunne sellaisia ihmesuorituksia.

En tunnusta vieläkään muistavani väärin, mutta ehkä vuodet ovat hieman lisänneet ennätyshyppyni pituutta. Kymmeniä metrejä pitkä se hyppy kuitenkin oli ja hurjalta se tuntui!

Mäkihyppääjän urani katkesi kokovolttiin Meilahden mäessä harjoitteluamme seuranneiden pikkupoikien (vielä pienempiä kuin me) siroteltua hiekkaa hyppyrin nokalle juuri ennen minun vuoroani. Halusivat nähdä komeita kaatumisia ja sellaisen saivat!

Olin päättänyt tehdä todella syvän etunojan ja sellainen siitä tulikin suksien tartuttua hyppyrin nokkaan. Tulin rinteeseen alas olkapää edellä. Vasen solisluu katkesi keskeltä kahtia, olkapäät kipsattiin ja hyppäämiseen tuli vuoden tauko.

Seuraavana vuonna järki oli sen verran lisääntynyt, että rohkeus ei enää riittänyt torniin kapuamiseen. Nuoren pojan mielenkiinto alkoi myös suuntautua muualle. Mäkihyppääjän ura päättyi.

Päivitetty 30.05.2001